Joskus on osattava luovuttaa

tyttöjaleijaBYHaoJanChang
Kuva: HaoJan Chang, creative commons

Olen niellyt koukkuineen ja siimoineen perisuomalaisen ajatuksen siitä, että periksi ei anneta. Sinänsä sitkeys on hyvä ominaisuus. Jos tavoittelee jotakin mielekästä tai tärkeää, ei kannata antaa periksi heti ensimmäisen vastoinkäymisen kohdalla. Mutta mitä jos tekeminen on alun perin ollut hölmöä, haitallista tai epämielekästä? Tai muuttunut sellaiseksi matkan varrella?

Nuorempana esimerkiksi luin kirjat alusta loppuun ne kerran aloitettuani, ihan sama oliko lukeminen kivaa vai ei. Muistan esimerkiksi millaista tervanjuontia oli tarpoa teini-ikäisenä läpi Moby Dick. Kukaan ei pakottanut minua lukemaan tuota järkälettä, mutta kun olin siihen kerran tarttunut, ei kesken jättäminen tullut kyseeseen. Luvouttaminen olisi ollut noloa.

Työelämä tuo eteen luovuttamiskysymyksiä, jotka vaikuttavat huomattavasti useampiin ihmisiin kuin se, luenko Moby Dickin loppuun vai en. Tein tässä hiljan päätöksen lopettaa erään keikkatyösuhteen. Aluksi kuvio vaikutti mielenkiintoiselta ja haastavalta viestinnän tehtävältä. Homma lähti kuitenkin luisumaan pieleen heti alkumetreiltä. Minulla olisi mielellään teetetty ilmaiseksi kaikenlaista ja kun muistutin ettei tällaisesta tehtävästä ole vielä sovittu palkkiota, vedettiin homma minulta pois. Työvälineet olivat puutteelliset ja viestintään suhtauduttiin yliolkaisesti. Jostain syystä myös ymmärsimme toisiamme jatkuvasti väärin tehtävänantajani kanssa, vaikka kummallakin oli aito halu sopia asioista. Kun lopulta palkkionmaksussakin tuli ongelmia ja erimielisyyksiä, tuskastuin lopullisesti.

Selkäydinreaktioni luovuttamiseen oli, että enhän minä voi! Muut jäävät pulaan ja joku saattaa suuttuakin! Heitin kuitenkin tämän tunnereaktion syrjään ja puntaroin jatkamisen ja lopettamisen hyviä puolia. Tilanne oli järjellä ajatellen aivan selvä: en halunnut tärvätä koko kesää toimeksiannon kanssa tappelemiseen, vielä kun palkkiot olivat erittäin pienet eikä palkkionmaksukaan sujunut niin kuin sen pitäisi. Ratkaisu oli helppo ja selkeä, enkä ole katunut hetkeäkään.

Elämäntaipaleessa on se mahtava ominaisuus, että kokemuksistaan voi oppia. Olenkin tehnyt jo vuosia tietoista työtä oppiakseni luovuttamaan. Päätä ei ole pakko hakata seinään vain siksi, että tuli sen aloittaneeksi.

 

Älä ratkaise ongelmia puolestani eli oppimisen riemu

saniainenOlen nyt ollut kuukauden verran uudessa työssäni ja saanut opetella paljon uusia asioita. Olen toki ollut aiheesta
kiinnostunut jo kauan, mutta pyöräilyn parissa työskentely vaatii erilaista asiaan paneutumista kuin arkifillarointi. Uuden opettelu on suoraan sanottuna ihanaa. No, myönnän että tieliikennelakia päntätessä uhkasin nukahtaa istualleni, mutta se saa olla poikkeus joka vahvistaa säännön. On ollut riemukasta seurata kuunteluoppilaana vierestä, miten toimittajia ja poliitikkoja lobataan tai käydä konkareitten kanssa keskusteluja aiemmin toteutetuista pyöräilykasvatushankkeista. Luen myös lähes kaiken aiheeseen liittyvän, mitä vain käsiini saan ja olen alkanut aktiivisesti seurata pyöräilyteemaisia somekanavia.

Mikäänhän ei olisi aikaisemminkaan estänyt uppoutumasta pyöräilyyn liittyviin asioihin, mutta ilmeisesti tällainen opettelupuristus vaatii positiivisen pakon. Sinänsä se on kummallista, koska nautin uuden oppimisesta. Kai joku sisäsyntyinen laiskuus asettaa kynnyksen, jonka yli pitää kavuta? Siitäkin huolimatta, että tiedän sen olevan palkitsevaa.

Iso osa tiedon omaksumista on itse oppimisprosessi. Ainakin minulle tieto on paljon syvempää, jos olen käynyt läpi jonkunlaisen ongelmanratkaisuprosessin, kuin jos minulle tarjoillaan suoraan vastaus. Osaan myös paremmin soveltaa tietoa, jos ymmärrän kunnolla taustalla olevat perustelut. Muistan opiskeluajoilta tapauksen, jossa homma meni poskelleen. Osana kasvitaksonomiankurssia piti parityönä luokitella sarja nimeämättömiä kasveja ja perustella miksi päätyi ratkaisuunsa. Minulle ja parilleni annettiin materiaaliksi saniaisia. Tullessani sovittuna aikana paikalle, oli parini jo aloittanut työn ja ykskantaan ilmoitti, että luokittelisin nämä kasvit näin, koska X. En tiedä halusiko hän säästää minun vaivojani vai mieluummin työskennellä yksin, mutta lopputuloksena oli se, ettei minulle ikinä valjennut luokittelun perusta. Minulta vietiin tilaisuus katsoa sanikkaisia arvoituksina. Kun minulle suoraan osoitettiin, että itiöpesäkkeet ovat tässä ja tuossa erilaiset, jäi minulta kokonaan kokematta esimerkiksi sen ratkaiseminen, mikä ero on merkityksellinen ja mikä ei.

Tällä en halua sanoa, etteikö toisilta voisi oppia. Kyllä voi! Mutta oppiminen on antoisampaa keskustelun, kokeilun ja ongelmanratkaisun kautta, kuin vain valmista omaksuen.

Vihdoinkin: oikeita töitä!

Uskaltaakohan tätä vielä todeksi uskoa ja ääneen sanoa? Jos ihan vaan kuiskaamalla kertoisin, että olen ollut viikon verran työsuhteessa. Ihmettelen vieläkin, mikä onnenpotku työn saaminen on! Eikä minkä vaan työn, vaan oikeasti kiinnostavan ja haastavan homman.

Työnantajani on polkupyöräilijöitten edunvalvontajärjestö Pyöräliitto. Työskentelen Arkimatkat aktiivisiksi – pyöräilykasvatus 2.0 -hankkeessa. Tavoitteena on saada koululaiset pyöräilemään enemmän ja fiksummin, sekä tietysti pitää huolta, että koululaisten pyöräily-ympäristö on turvallinen. Melkoisen nappi työpaikka pyöräilevälle luonnonsuojelijalle!

Toki, työ on osa- ja määräaikaista, mutta tällä hetkellä nämä seikat eivät iloani vähennä. Työ on niin kiinnostavaa ja työkaverit niin kivoja, että annan nämä puutteet anteeksi silmänräpäyksessä. Itse asiassa tämä oli ensimmäinen osa-aikainen työ, jota hain. Tähän asti oli karsinut osa-aikaisuudet pois, koska niillä ei itseään elätä. Pyöräliiton tarjoama tehtävä oli niin houkutteleva, että päätin hakea. Onneksi osasin joustaa aiemmasta päätöksestäni! Ja onneksi on olemassa soviteltu päiväraha, jonka turvin pärjään taloudellisesti, vaikka palkkani onkin vaatimaton.

Jossain vaiheessa on alettava etsiskellä toista osa-aikaisuutta tähän rinnalle. Mutta nyt on vielä menossa niin intensiivinen opettelukausi, että satsaan nyt kaiken kapasiteettini työn nopeaan omaksumiseen. Lisäksi, aina on toivoa lisätunneista, jos rahoitusta vaan järjestyy.

 

Ekotukihenkilö etsii tuettavaa

Keski-Uudenmaan ympäristökeskus järjestää ekotukihenkilökoulutusta lähinnä kunnallisen puolen työntekijöille, mutta minäkin pääsin pyytämällä mukaan, vaikka en ole sen enempää kunnan, kuin kenenkään muunkaan palveluksessa juuri nyt.

Ajatuksena on kouluttaa työpaikoille ekotukihenkilöitä, jotka voivat tuoda työpaikalle tietoa ja neuvoja esimerkiksi kierrätyksestä tai sähkönsäästöstä. Yhdessä johdon ja kiinteistöhuollon kanssa voidaan tehdä isompiakin muutoksia, kuten säätää ilmastointia tai järjestää katetut, lukitut pyöräparkit. Muutoksilla voidaan saada aikaan merkittävää säästöä sekä resursseissa että rahassa.

Idea on minusta mitä hienoin. Ketään ei ajeta väkisin ekotukihenkilöksi, vaan motivaatio lähtee osallistujasta itsestään. Työntekijä tuntee ulkopuolista asiantuntijaa paremmin oman työpaikan tilanteen ja resurssit. Pienellä psykologisella pelisilmällä hän myös osannee tuoda asian julki kullekin kollegalle ymmärrettävällä ja innostavalla tavalla. Kaikki pitäisi saada mukaan: resurssiviisaus ja energiansäästö eivät ole marginaalisia harrastuksia, vaan joka iikan vastuulla, vaikkei tämä vielä kaikille olekaan valjennut.

 

 

Lähdin koulutuksesta innostuneena ja virkistyneenä, vaikken harmikseni pääsekään tätä uutta ekotukihenkilön roolia vielä toteuttamaan. Tosin olen toiminut itsenimitettynä ekotukihenkilönä aiemmissa työpaikoissa. Joku tosin ehkä sanoisi ekoahdistelija. Tällaisesta pitkän linjan ympäristönsuojelijasta tuntuu uskomattomalta, ettei joku a) ole kuullut tai b) ei välitä yksinkertaisista lajitteluohjeista, kuten että säilykepurkki menee metallinkeräykseen ja purukumi sekä käsipaperi jonnekin ihan muualle kuin paperinkeräysastiaan. Näissä tilanteissa voin kuvitella, että toisesta osapuolesta on voinut tuntua niuhotukselta se, että asiasta on huomautettu.

Epämotivoivissa töissä olen voinut tuoda mielekkyyttä työpäiviin laittamalla ekoasioita paremmalle tolalle. Niin erikoiselta kuin se voikin kuulostaa, olen joskus saanut enemmän tyydytystä vaikka keräyspaperin lajittelusta (ja sen purkan poistamisesta keräyspaperin joukosta) ja kahvin kaatamisesta termoskannuun ja keittimen sammuttamisesta, kuin itse työstä (tiesitkö muuten, että kahvinkeitin kuluttaa enemmän virtaa kuin jääkaappi? Eikä kahvin maku juuri parane levyllä paahtuessa).

Seuraava ekotukikoulutuksen tapaaminen on syksyllä. Siihen mennessä joku työnantaja on toivottavasti ymmärtänyt poimia minut porukkaansa. Hänhän saisi sitä paitsi bonuksena ekotukihenkilön kaupan päälle!

Lisää ekotukitoiminnasta löydät täältä  ja Keski-Uudenmaan alueen osalta täältä . Motiva tarjoaa paljon tietoa energiasta, kurkkaa vaikka kiinteistöjen energiatehokkuudesta tehdyt julkaisut tästä.

 

Kylässä Rouva Sanalla

Julistetaanpa tämä blogi avatuksi viittaamalla suoraan muualle, Rouva Sanan blogiin, jossa sain ilokseni toimia vierasbloggaajana. Aiheeksi oli toivottu työmarkkinoita, mikä onkin minulle tällä hetkellä erittäin ajankohtainen aihe monella tapaa, työnhakija kun olen. Tätä aihetta pohtiessa vaivaa runsaudenpula; olisi niin monta asiaa, joihin voisi tarttua. Esimerkiksi työpaikkailmoitusten joskus absurdin korkeat vaatimukset, miten sukupuoli vaikuttaa työmarkkinoilla, hallituksen kuristuslinja tai mahtavan hakemuksen kirjoittamisen kinkkisyys. Mistä sitten kirjoitin? Käy kurkkaamassa Rouva Sanan blogissa!