Älä ratkaise ongelmia puolestani eli oppimisen riemu

saniainenOlen nyt ollut kuukauden verran uudessa työssäni ja saanut opetella paljon uusia asioita. Olen toki ollut aiheesta
kiinnostunut jo kauan, mutta pyöräilyn parissa työskentely vaatii erilaista asiaan paneutumista kuin arkifillarointi. Uuden opettelu on suoraan sanottuna ihanaa. No, myönnän että tieliikennelakia päntätessä uhkasin nukahtaa istualleni, mutta se saa olla poikkeus joka vahvistaa säännön. On ollut riemukasta seurata kuunteluoppilaana vierestä, miten toimittajia ja poliitikkoja lobataan tai käydä konkareitten kanssa keskusteluja aiemmin toteutetuista pyöräilykasvatushankkeista. Luen myös lähes kaiken aiheeseen liittyvän, mitä vain käsiini saan ja olen alkanut aktiivisesti seurata pyöräilyteemaisia somekanavia.

Mikäänhän ei olisi aikaisemminkaan estänyt uppoutumasta pyöräilyyn liittyviin asioihin, mutta ilmeisesti tällainen opettelupuristus vaatii positiivisen pakon. Sinänsä se on kummallista, koska nautin uuden oppimisesta. Kai joku sisäsyntyinen laiskuus asettaa kynnyksen, jonka yli pitää kavuta? Siitäkin huolimatta, että tiedän sen olevan palkitsevaa.

Iso osa tiedon omaksumista on itse oppimisprosessi. Ainakin minulle tieto on paljon syvempää, jos olen käynyt läpi jonkunlaisen ongelmanratkaisuprosessin, kuin jos minulle tarjoillaan suoraan vastaus. Osaan myös paremmin soveltaa tietoa, jos ymmärrän kunnolla taustalla olevat perustelut. Muistan opiskeluajoilta tapauksen, jossa homma meni poskelleen. Osana kasvitaksonomiankurssia piti parityönä luokitella sarja nimeämättömiä kasveja ja perustella miksi päätyi ratkaisuunsa. Minulle ja parilleni annettiin materiaaliksi saniaisia. Tullessani sovittuna aikana paikalle, oli parini jo aloittanut työn ja ykskantaan ilmoitti, että luokittelisin nämä kasvit näin, koska X. En tiedä halusiko hän säästää minun vaivojani vai mieluummin työskennellä yksin, mutta lopputuloksena oli se, ettei minulle ikinä valjennut luokittelun perusta. Minulta vietiin tilaisuus katsoa sanikkaisia arvoituksina. Kun minulle suoraan osoitettiin, että itiöpesäkkeet ovat tässä ja tuossa erilaiset, jäi minulta kokonaan kokematta esimerkiksi sen ratkaiseminen, mikä ero on merkityksellinen ja mikä ei.

Tällä en halua sanoa, etteikö toisilta voisi oppia. Kyllä voi! Mutta oppiminen on antoisampaa keskustelun, kokeilun ja ongelmanratkaisun kautta, kuin vain valmista omaksuen.

Vihdoinkin: oikeita töitä!

Uskaltaakohan tätä vielä todeksi uskoa ja ääneen sanoa? Jos ihan vaan kuiskaamalla kertoisin, että olen ollut viikon verran työsuhteessa. Ihmettelen vieläkin, mikä onnenpotku työn saaminen on! Eikä minkä vaan työn, vaan oikeasti kiinnostavan ja haastavan homman.

Työnantajani on polkupyöräilijöitten edunvalvontajärjestö Pyöräliitto. Työskentelen Arkimatkat aktiivisiksi – pyöräilykasvatus 2.0 -hankkeessa. Tavoitteena on saada koululaiset pyöräilemään enemmän ja fiksummin, sekä tietysti pitää huolta, että koululaisten pyöräily-ympäristö on turvallinen. Melkoisen nappi työpaikka pyöräilevälle luonnonsuojelijalle!

Toki, työ on osa- ja määräaikaista, mutta tällä hetkellä nämä seikat eivät iloani vähennä. Työ on niin kiinnostavaa ja työkaverit niin kivoja, että annan nämä puutteet anteeksi silmänräpäyksessä. Itse asiassa tämä oli ensimmäinen osa-aikainen työ, jota hain. Tähän asti oli karsinut osa-aikaisuudet pois, koska niillä ei itseään elätä. Pyöräliiton tarjoama tehtävä oli niin houkutteleva, että päätin hakea. Onneksi osasin joustaa aiemmasta päätöksestäni! Ja onneksi on olemassa soviteltu päiväraha, jonka turvin pärjään taloudellisesti, vaikka palkkani onkin vaatimaton.

Jossain vaiheessa on alettava etsiskellä toista osa-aikaisuutta tähän rinnalle. Mutta nyt on vielä menossa niin intensiivinen opettelukausi, että satsaan nyt kaiken kapasiteettini työn nopeaan omaksumiseen. Lisäksi, aina on toivoa lisätunneista, jos rahoitusta vaan järjestyy.